Toivottavasti pidätte ja laitelkaa kommenttia ;)
Yhtäkkiä päädyin jonkin talon portille.
Olin hetken aikaa tajuttomana, enkä todellakaan tiennyt minne olin joutunut.
Pian kuitenkin nousin ylös.
Katsoin porttia ja yritin avata sen, mutta portissa oli iso lukko.
Katsoin pian taloa minne portti aukesi.
Talo oli pelottavan hiljainen, sillä yhtään liikettä talossa ei näkynyt, mutta valot paloivat.
"Minne ihmeeseen, minä olen oikein joutunut?" Huudahdin peloissani.
Hetken päästä portin ovi aukesi pelottavasti.
Mietittyäni hetken, päätin etten menisi sisään, mutta paluuta ei ollut, joten päätin kuitenkin mennä sisään portista.
Kävelin kohti taloa.
Talo oli todella pelottava ja piha kolkko, mutta pihassa oli todella kaunis suihkulähde, joka rauhoitti minua kummasti.
Tässä talo vielä toisesta suunnasta.
Pysähdyin lasisen oven eteen.
Minua pelotti hieman, mutta uteliaisuus vei voiton ja avasin oven.
Kävelin ovesta sisään ja odotin, että talossa olisi ollut joku, mutta talo oli aivan tyhjä tai niin ainakin luulin.
Katselin ympärilleni, talossa oli toodella monta ovea, mutta kaikista eniten minua houkutteli yksi ovi vieressäni.
Päätin mennä sisään huoneeseen.
Huoneesta paljastui todella houkuttelevan näköinen olohuone.
Tunsin oloni kodikkaaksi ja päätin sytyttää takkaan tulen, sillä minulla oli hieman kylmä.
Olin kuitenkin kokenut kovia, joten ajattelin käydä pitkälleni pehmeälle sohvalle.
Pian kuitenkin heräsin outoon tunteeseen, että joku olisi huoneessa.
Olin täysin oikeassa.
Nousin nopeasti ylös.
Huomasin naisen nurkassa, hän katsoi minuun isoilla keltaisilla silmillään.
"Ku...Kuka sinä olet?" Sain lopulta sanottua pelästyneenä, sillä en odottanut, että talossa olisi kukaan saati sitten "ei" ihminen.
"Nimeni on Amanda, mutta nyt meillä on kiire, sillä sinua odotetaan jo" Sanoi Amanda minulle kylmänä.
"Ketkä minua odottavat?" Kysyin Amandalta joka ei vastannut mitään vaan jatkoi kävelemistään kunnes hetken päästä pysähtyi.
"Tämä saattaa kuulostaa todella hölmöltä, mutta tee vain kuten käsken" Sanoi Amanda minulle hieman ystävällisempään sävyyn.
"Selvä" Sanoin hiljaa.
"Sinun on ajateltava tämän talon kattoa, tämä kuulostaa hölmöltä, mutta ajattele vain tämän talon kattoa ja, että olisit siellä" Sanoi Amanda totisena.
"Todellakin kuulostaa hölmöltä" Sanoin hieman naurahtaen.
Päätin kuitenkin totella, suljin silmäni ja ajattelin, että olisin tämän talon katolla.
Kun avasin silmäni olin jotenkin ihmeen kaupalla päässyt katolle.
"Ei tämä voi olla todellista!" Huudahdin hämmentyneenä.
Kävelin katolla kohti kahta henkilöä toinen henkilö oli Amanda ja toinen oli aivan Amandan näköinen.
"Darsy mene, he odottavat sinua!" Sai Amanda viimein sanottua, kun olimme jonkun aikaa hämmästelleet toisiamme.
Käännyin katsomaan katon toiselle puolelle.
Katolla oli kaksi tuolia joissa istui arvokkaan näköinen nainen ja mies.
Kävelin heidän luokseen varovaisesti.
"Kulta, se on hän!" Sanoi mies vieressään olevalle naiselle.
"Ei tämä voi olla totta! Ette te voi olla vamppyyreitä, koska sellaisia ei ole olemassakaan!" Huudahdin säikähtäneenä.
"Voi kulta pieni, etkö sinä usko vamppyyreihin?" Naurahti nainen näyttäen pitkät kulmahampaansa.
"Aaaa, tämä ei voi olla todellista!" Huusin päätäni pudistaen.
"Darsy, olet nyt nähnyt ihmissusia ja vamppyyreitä, joten sinua ei varmaankaan hätkähdytä kohta kertomani asia" Sanoi nainen hieman hymyillen.
"Miehesi ja lapsesi ovat elossa ja he ovat täällä meidän kanssamme" Sanoi nainen hetken mietittyään.
"Mitä!?" Huudahdin kyyneleet silmissäni.
"Amanda tuo Brandon tänne" Huusi nainen näemmä palvelijalleen Amandalle.
"En usko teihin!" Huusin itkien naiselle, joka vain hymyili.
"Darsy!" Huusi aivan tuttu ääni katon toiselta puolelta.
En uskaltanut kääntyä, mutta ilmeeni kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Käännyin kuitenkin pian ja juoksin suoraan Brandonin syliin.
"Voi Brandon sinä olet elossa, en voi uskoa tätä todeksi!" Huusin onnesta itkien.
Kun irrottauduin Brandonin sylistä huomasin, ettei kaikki ollut kohdallaan.
Hänen ihonsa oli yhtä kalvakka, kun naisella, jonka äsken olin tavannut.
Katsoin hänen nauravaan suuhunsa ja huomasin, huomasin ne kaksi kulmahammasta, jotka tulivat hänen suustaan väkisin.
"Ei voi olla totta, olet vamppyyri" Huusin kyyneleet valuen kovempaa.
"Äläs nyt kulta, rakastan olla vamppyyri" Sanoi Brandon minulle hymyillen oudolla kylmällä tavalla.
"Katso mitä voin tehdä" Sanoi Brandon minulle ja muuttui lepakoksi.
Hän liiteli katon ympärillä.
Pian hän kuitenkin laskeutui eteeni savupilven ympäröimänä.
"Näetkö? Eikö olisikin ihanaa lentää? Eikö olisi hienoa olla vamppyyri?" Kysyi Brandon minulta hymyillen.
"Minä en koskaan, ikinä, halua muuttua yhtä kylmäksi ja kovaksi kun vamppyyrit ovat! Mieti tulevaisuuttamme vamppyyreinä!" Huusin Brandonille vihaisena.
"Meillä olisi loistava tulevaisuus yhdessä, vamppyyreinä, olisimme vapaita ja hallitsisimme kaikkea!
Jollet kuitenkaan suostu muuttumaan vamppyyriksi vapaaehtoisena, täytyy se sitten tehdä pakolla!" Huusi Brandon minulle kiukkuisena.
"En tunne sinua enää! Sinä et saa minusta koskaan vapaaehtoisesti vamppyyriä! Olet todellakin muuttunut, entinen Brandon ei takuulla olisi pakottanut minua vamppyyriksi!" Huusin Brandonille itkien.
"Kulta, ajattelen vain meidän parastamme, tulevaisuuttamme, meillä olisi loistava tulevaisuus vamppyyreinä, sinä Prinsessa Darsy ja minä Prinssi Brandon" Sanoi Brandon minulle totisena.
En halunnut enää kuunnella Brandonia, muistelin Amandan oppeja ja kuvittelin, että olisin alhaalla portin luona.
Kuulin viimeiseksi katolla kuinka nainen valtaistuimellaan huusi Brandonille "Älä päästä Darsyä karkuun! Hänestä on tultava vamppyyri!"
Pääsin kuin pääsinkin alas ja lähdin juoksemaan kohti porttia toivoen, että se olisi auki.
Portti oli auki, mutta pakomatkani estivät kaksi lepakkoa.
Kun he muuttuivat takaisin oikeaan muotoonsa katselin heitä hetken aikaa ja silloin tajusin keitä nuo somat teinit olivat.
He olivat:
Daisy ja...
Marco.
Heistä oli myös kauhukeni tulleet vamppyyreitä.
Daisy oli aivan minun näköiseni ja Marco taas kuin ilmetty isänsä.
Hymyilin aluksi onnellisena, että omat lapseni olivat kunnossa.
Sitten kuitenkin muistin, että omat lapseni eivät olleet nyt aivan kunnossa ja he halusivat estää matkani ulos talosta.
"Marco ja Daisy, päästäkää minut pois täältä!" Sanoin heille, mutta kuulin taas tutun äänen kutsuvan minua.
Aamu alkoi sarastamaan, mutta ukkonen alkoi jyrisemään.
"Darsy, sinun on hyväksyttävä kohtalosi, joka on kanssani vamppyyrinä, minäkin aluksi pistin hanttiin, mutta onneksi tajusin, että vain näin voimme elää onnellisina yhdessä ikuisesti" Sanoi Brandon minulle, mutta lähdin juoksemaan takaisin sisälle taloon toivoen pääseväni karkuun.
"Voi Darsy, Darsy, Darsy, et sinä minulta pakoon pääse" Sanoi Brandon.
Brandon muuttui jälleen lepakoksi ja lensi sisälle taloon.
Olin paennut olohuoneeseen, mutta siellä ei ollut ulospääsyä.
Paniikissa ajauduin nurkkaan jonne Brandon minut saartoi.
"Kulta tämä on kohtalomme, etkä enää voi paeta sitä tai minua!" Sanoi Brandon minulle ivallisena.
Lysähdin polvilleni.
"Brandon minä pyydän, et sinä ole oikeasti tuollainen, älä tee minusta tuollaista!" Huusin Brandonille itkien.
"Kulta, tämä on meidän parhaakksemme ja etenkin sinun!" Brandon sanoi kärsimättömänä.
Nyt kyyneleitä valui niin paljon, että minun oli pyyhittävä ne pois.
Brandon tuli koko ajan vain lähemmäksi ja lopulta hänen kulmahampaansa alkoivat loistamaan tummansinistä valoa.
"Darsy, on aika" Brandon sanoi minulle puraisevan näköisenä.
Nostin katseeni ylös suoraan Brandoniin.
"Jos teet tämän, lupaan, etten anna sinulle edes vamppyyrinä ikinä anteeksi!" Sanoin hänelle rauhallisella äänellä.
Tähän loppui osa 4.
Muistakaahan laitella kommenttia ;)
Kommentit